Nikkilän uunissa paistuu 50 leipää

Kun Längelmäen Nikkilän talon uuniin työnnetään liki kaksimetriset halot ja kymmenneliöinen uunivanhus lämpenee, saa emäntä Liisa Naapi paistaa kerralla viisikymmentä leipää.

- Uunin iästä ei ole varmaa tietoa. Osa saattaa olla talon ikäistä, mutta ainakin korjauksia tulipesässä on tehty 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, kertoo kangasalalainen uunintekijä Eero Roiha.

Seikan voi päätellä uunin sisuksista löytyneistä tanskalaisista ja ruotsalaisista tulitiilistä, joita alettiin tuoda Suomeen 1800-luvun lopulla laivojen painolastina. Ihan ensimmäisenä tulitiilet eivät liene sisämaahan Längelmäelle kulkeutuneet, sillä erikoisuudet jäivät yleensä rannikolle laivanvarustajien omaan käyttöön.

Paikallisväriä erikoisessa muodossa

Teollisuusuunien rakentamisesta vanhojen tulisijojen kunnostukseen ja entisöintiin erikoistunut Eero Roiha kertoo, että nykymittapuun mukaan Nikkilän uunin aineksista olisi tehty kymmenen leivinuunia.

- Tämä oli heti ensi näkemältä kiinnostava kohde. Tämän kokoluokan uuneja eteen tulee harvoin, kertoo uunimuurari.

Uunin pääasiallinen materiaali on längelmäkeläinen liuskekivi, mutta jos se tehtäisiin pelkästään poltetuista tiilistä, niitä tarvittaisiin yli 4 000.

- Arinan muoto on synteesi venäläisestä ja ruotsalaisesta tyylistä. Myös sen muoto on erikoinen: tulipesä on kuin halkaistu pullo. Uuni on etupäästä kapeampi, laajenee kaarevasti keskeltä ja takaseinä on tasalevyinen ja suora, kuvailee Eero Roiha.

Uunin kunnostus vaatiikin paljon yksilöllistä muotoilua ja tarkkaa käsityötä - vain neljännes tulipesään nyt muuratuista venäläisistä tulitiilistä meni paikalleen ilman muotoilua.

Vanhoissa uuneissa paljastuu helposti alueellisia eroja. Sama uunintekijä on yleensä kiertänyt lähiseudun taloja ja jättänyt oman leimansa tulisijojen muotoon. Esimerkiksi kuvun muoto voi vaihdella paikkakunnittain ja muurarikohtaisesti.

- Tässä uunissa on erikoista myös muurauksessa käytetty savilaasti, mainitsee Eero Roiha, joka kyllä samalla vähän kritisoikin alkuperäistä uunintekijää. Savilaastissa kun ei ollut lainkaan hiekkaa, vain pelkkää savea.

Hellävarainen kunnostus säästää alkuperäistä

Uuniperinteen tallentajan Alfred Kolehmaisen Uunit-kirjan kannessa komeilevan Nikkilän uunin kunnostuksessa sovittiin heti alun perin, että puretaan vain sen verran mitä on pakko ja säästetään mahdollisimman paljon alkuperäistä. Uunin tulipesä oli sortunut ja arina oli painunut edestä 10 senttiä. Hormissa ei ollut välitöntä korjaustarvetta, mutta uunin rappaus oli tehtävä kokonaan uudelleen. Koko uunin nostamiseen ei lähdetty, vaan arinaa oikaistiin rappauksella kolmen metrin matkalla reilut viisi senttiä.

- Näin parannettiin suoruusvaikutelmaa, tehtiin ikään kuin optinen harha, kertoo Eero Roiha.

Purkuvaiheessa uuni opasti korjaajaa, sillä erilaiset kerrokset olivat selvästi nähtävissä, ja samalla saatiin selville, mitä materiaaleja korjaukseen tarvitsi hankkia.

- Uuni on ollut savella lietetty, 50-luvulla siihen oli tehty sementtirappaus ja jostain välistä löytyi vielä vanhaa kalkkirappaustakin, joka säilytettiin, kertoo Eero Roiha.

- Kolehmaisen kirjan kuvassa uunissa on sementtirappaus ja lateksimaalaus. Näitä arvoja ei todellakaan tässä korjauksessa haettu, hymähtää uunintekijä.

Nyt päädyttiin savirappaukseen, joka viimeisteltiin kalkkikaseiinimaalauksella.

Nikkilän uunin kunnostuksen tavoitteena oli saada uuni alkuperäiseen tehtäväänsä: lämmönlähteeksi ja ruoanvalmistukseen. Vaikka korjaukseen menikin yhteenlaskettuna noin seitsemän viikkoa, oli urakka Liisa ja Pertti Naapin mielestä kannattava. Juhlapaikaksi valmistuneessa talossa uunia tarvitaan hyötykäyttöön.